Kimalaisseuranta toivoo täsmällisiä lajimäärityksiä. Peltokimalaisen kaltainen kimalainen rönsyakankaalissa.peltokimalaisen kaltainen kimalainen rönsyakankaalissa
Kimalaisseurannassa toivotaan täsmällisiä lajimäärityksiä. Kaikki harrastajat eivät rohkene tehdä niitä, vaan turvautuvat ryhmämäärittelyihin. Peltokimalaisen kaltainen kimalainen rönsyakankaalissa.

Tutkailen kiinnostuneena Kimalaisseurannan vuoden 2020 tuloksia ja sen liitettä harrastajalinjoista. Liitteseen on merkitty havaitut kimalaislajit. Käy ilmi, että keskellä Helsinkiä, Kaivopuistossa tunnistettiin viime kesänä yksitoista eri kimalaislajia. Vielä enemmän lajeja nähtiin Vartioharjussa ja Veräjälaaksossa, molemmissa viisitoista. Myllypurossa kimalaislajeja oli kolmetoista ja Pohjois-Haagassa kaksitoista.

Keskellä Helsinkiä havaittiin moninverroin enemmän kimalaislajeja kuin ”omalla” linjallani keskellä maaseutua Sammatissa. Tunnistin lajilleen vain kaksi.

Toivon hartaasti, että lajien vähäinen määrä johtuu havainnoitsijan tietämättömyydestä eikä siitä, että lajeja oikeasti on niin vähän! Mietin myös sitä, miten paljon rikkaampi luonto on sellaiselle, jolla on tietoa.

Kimalaisseurantaa täytyy tehdä ainakin kymmenen vuotta

Kimalaisseurannan vuoden 2020 raportin mukaan kimalaisia havaittiin viime vuonna enemmän kuin vuotta aiemmin. Tästä ei kuitenkaan voi tehdä sitä johtopäätöstä, että kimalaiskanta olisi kasvanut. Havaintoja tekevien määrä sen sijaan kasvoi. Vuonna 2019 laskentalinjoja oli 70, mutta viime vuonna 95.

Todellista tietoa kimalaiskannan muutoksista saadaan noin kymmenen vuoden seurannan jälkeen, kertoo Janne Heliölä Suomen ympäristökeskuksesta. Hän perustelee näkemystään päiväperhosseurannasta saaduilla kokemuksilla. Valtakunnallista päiväperhosseurantaa on tehty runsaat kaksikymmentä vuotta.

”Hyönteiskannoissa on suuria vuosittaisia vaihteluita, kanta voi kaksinkertaistua tai se voi pudota neljäsosaan, ” Heliölä sanoo.

Pölythyöty-hanke alkoi vuonna 2019. Tuolloin haettiin vapaaehtoisia lehtijuttujen, somen ja yleisötilaisuuksien avulla. Vapaaehtoisia ilmoittautui enemmän kuin hankkeen vetäjät uskalsivat toivoakaan. He toivoivat  20–30 havaintopaikkaa, mutta niitä kertyikin ensimmäisenä vuonna melkein sata ja vuonna 2020 noin 120.

Minä ilmoittauduin mukaan koronakeväänä 2020. Hankkeen järjestämä koulutustilaisuus Helsingin Annalassa huhtikuun 18. päivänä oli ainoita yleisötilaisuuksia, joihin pandemia puhjettua osallistuin. Meitä oli paikalla muistaakseni viisi, alle kymmenen joka tapauksessa.

Kimalaisseurannan rahoitus vielä avoin

On oikeastaan aika erikoista, että kimalaiskantoja ei ole aiemmin tutkittu systemaattisesti. Kimalaisethan ovat aivan välttämättömiä ravinnontuotannolle. Heliölä epäilee tämän johtuvan siitä, että kimalaisia ei samaan tapaan harrasteta kuten esimerkiksi perhosia.

”Hyönteisharrastajat haluavat kerätä kokoelmia. Kimalaislajeja on kuitenkin vähän verrattuna esimerkiksi perhosiin, parikymmentä. Ne on äkkiä kerätty”, Heliölä sanoo.

Kimalaisseurannan rahoitus oli turvattu alkujaan vain kahdeksi vuodeksi, vuosiksi 2019–2020. Maa-ja metsätalousministeriö myönsi hankkeelle kuitenkin erillisrahoituksen tälle vuodelle. Heliölä toivoo, että ensi vuodesta lähtien kimalaisseurantaan saataisiin valtion budjettirahoitus ja seuranta näin vakinaistettua.

Tässä yhteydessä on todettava, että kimalaisseurantaa kentällä tekevät ovat vapaaehtoisia, jotka eivät saa työstään palkkaa. En ole haastatellut muita seurantaan osallistuvia, mutta uskon, että meitä kaikkia kannustaa huoli kimalaisten kohtalosta ja mahdollisuus olla osallisena tieteellisessä tutkimuksessa. Suomen Lajitietokeskuksen sivuilta huomasin niinkin hienon sanan kuin kansalaistiede.

Kuinka oppia erottamaan kimalaislajit

Suomessa on tavattu yhteensä 38 kimalaislajia. Eri lajien tunnistaminen on aloittelijalle helpommin sanottu kuin tehty. Niinpä melkein puolet seurantaan osallistuneista ei uskaltautunut määrittämään kimalaista lajilleen, vaan tyytyi ryhmämäärittelyyn. Niin tein minäkin. Tämä on tutkimuksen ja tutkijoiden kannalta varmasti turhauttavaa. Toisaalta se kertoo mielestäni harrastajien tunnollisuudesta ja rehellisyydestä.

Kimalaislajit tunnistetaan siten, että kimalainen pyydystetään haavilla ja laitetaan varovasti läpinäkyvään pieneen purkkiin. Purkissa olevaa kimalaista on helppo tarkastella ja ottaa siitä kuvia. Ainakin periaatteessa. Käytännössä se ei ole niin yksinkertaista. Kimalainen pörisee kuin henkensä hädässä ja ainakin minua pelotti, että siltä loppuu purkissa happi tai että sen siivet vahingoittuvat. Päästin kimalaiset vapauteen, vaikka lajimääritys jäi useimmiten puolitiehen.

Eräs kimalaisryhmä on esimerkiksi mantukimalaisen kaltaiset. Ryhmään kuuluvat mantu-, kangas-, iso-, soro-, kontu-ja pitkäsiipikimalainen. Kaikilla on keltainen kaulus, musta keskiruumis ja takaruumiissa keltainen vyö. Keltaiset raidat ovat eri lajeilla eri kokoisia ja värisiä. Toinen lajiryhmä on kivikkokimalaisen kaltaiset. Se on helpompi ryhmä kuin mantukimalaisen kaltaiset, ryhmään kuuluu vain neljä lajia. Ei silti ole ihan helppo hahmottaa keltaisen värisävyä tai sitä onko takaruumiin kärki kirkkaanpunainen vai kellanpunainen.

Tehokkaimmin kimalaiset oppisi tunnistamaan neulaamalla ne ja tutkailemalla niitä kaikessa rauhassa. En halua tappaa kimalaista vain jotta voisin oppia tunnistamaan sen. Vaihtoehdoksi jää kimalaisen valokuvaaminen kun se on lasipurkissa vähän rauhoittunut. Heliölä vakuuttaa, että kimalaista voi pitää purkissa niin pitkään, että se vähän asettuu. Silloin sen havainnoiminen ja kuvaaminen on helpompaa.

KImalaiset oppii tietenkin parhaiten tunnistamaan maastossa, mikä ei juuri nyt (helmikuu) ole mahdollista. Varaudun tulevaan kauteen opettelemalla kimalaisten tuntomerkkejä. Uskon, että Sammatissa on muitakin kimalaislajeja kuin kivikkokimalainen ja peltokimalainen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös